perjantai 30. kesäkuuta 2017

Lomalle lähdön tuskaa

Viime päivinä lämpömittari on kohonnut hikisiin lukemiin, Afrikan puolelta iskenyt lämpöaalto vei mittarin tänään punaiselle eikä työpäivä tuntunut loppuvan ikinä. Joimme lasten kanssa vettä vartin välein, tuulettelimme enkun korteilla toisiamme ja pyyhimme hikeä. Kello kolme lähdin parin viikon lomalle, jonka ajankohta selvisi vasta viime viikolla. Jos asuisin Suomessa, olisin todennäköisesti suunnitellut tulevaa kesälomaani jo maaliskuussa mutta Turkissa sen suunnittelu jäi viime tippaan. Olen aivan ulalla kun suomalaiset tuttavani miettivät keväällä kesälomaa, nyt jo?


Turkkilaisten lomat ovat lyhyet verrattuna Suomeen. Vuoden työskentely kerryttää 2 viikkoa lomaa ja viiden vuoden pesti samassa paikassa 3 viikkoa, vasta 15 vuoden jälkeen voi lomailla kuukauden.  Itselläni ei lomaa periaatteessa siis olisi tarhalta mutta kesäkoulun puolella tempo on hiljaisempi ja jokainen työntekijöistänsä kiinnipitävä omistaja myöntää opettajille lomat sopimuksen mukaan. Jos olisin ollut aikeissa matkustaa ulkomaille, olisin todennäköisesti varannut lennot ja ilmoittanut asiasta pomolle pienellä riskillä millaisen reaktion asia olisi saanut aikaan, potkut vai myöntymisen. Tänä vuonna emme kuitenkaan aio Suomeen joten lomalle lähtö jäi roikkumaan paastokauden päättävän sokerijuhlan alle. Juhlapäivinä tutkimme miehen kanssa lomamahdollisuuksia ja tajusimme että aika viime tipassa tosiaan ollaan.


Juhlapäivien aikaan nautimme Izmirin tyhjistä kaduista ja kahviloista, lampsimme lauantaina vasta iltapäivästä merenrantakuppilaan, josta saa jonottaa pöytää normaalisti pitkän aikaa, tällä kertaa saimme rauhassa valita parhaimman paikan. Koko kaupunki tuntui valuneen läheisiin lomakyliin, joista raportoitiin ruuhkia rannoilla ja teillä. Varasimme auton tyyliin ehkä 2. tai 3. päivä alkaen ja aloimme etsiä majoitusta. Ongelmaksi muodostui villi koiramme, jonka haluamme lomalle mukaan. Vahtikoirasta on hyötyä miljoonakaupungin kotivahtina mutta lomalle lähtiessä siitä muodostuu iso ongelma. Tarvitaan tietysti se auto ja tilava sellainen, sen lisäksi lomapaikan valinta rajaa hakua hyvin pieneksi. Kotieläimet eivät ole ongelma, jihuu hihkun, kunnes luen pienemmän printin joka menee usein näin: tietyt koirarodut ( ei isoja), vain kissat, eläimet vain pihalle, karvattomat eläimet ja niin edelleen.


Koiraystävällisiä villoja, koirahotelleita ja koirille tarkoitettuja hienon kuuluisia lomakoteja on toki tarjolla mutta hinnat ovat melko korkeita. Netin hotellisivustojen hinnastot voi sivuuttaa katkerana sillä koiran kanssa matkustava saa pulittaa minimissään kolminkertaisen yöhinnan siedettävästä majoituksesta. Omat vaatimuksemme ovat melko vaatimattomat: mahdollisimman rauhallinen paikka, suhteellisen läheltä rantaa ja keittomahdollisuus sekä jääkaappi, ei luksusta vaan mieluummin mummon mökki. Airbnb on ollut ykköspaikkamme, josta nyt odotan vastausta yhdestä kohteesta ja tutkin jo seuraavaa. Viimeisenä oljenkortenamme on tutun kiinteistönvälittäjän oma villa rauhallisessa paikassa, jonka hintataso on kipurajoilla. Onhan tässä aikaa, vasta perjantai ja startti mahdollisesti sunnuntaina.


Virallisia tietoja on kai mahdotonta saada mutta noin 10% turkkilaisista on passi. Se on kallis paikalliseen tulotasoon suhteutettuna eikä monella ole sille tarvetta, matka ulkomaille on kallis ja viisumin saaminenkin vaatii jo tietyn tulotason. Juttelin tänään omalla työpaikallani kesäsuunnitelmista, yksi aikoo perheen kotipaikkaan Mustallemerelle, toinen valmistautuu elokuussa oleviin häihinsä, kolmas aikoo parin viikon lomallaan sukulaistensa kesämökille Izmirin liepeille ja omistajat hotellilomalle rannikolle. Yksi paiskii töitä koko kesän ja toisen kesä kuluu etsiessä uutta työpaikkaa. Tarhamme on kolissut tyhjyttään sillä töitä paiskivat vanhemmatkin ovat vieneet suurimmaksi osaksi lapsensa sukulaisen hoiviin kesämökille. Hieman alkaa asfaltti poltella jalkoja ja mietin juuri näinä hetkinä niitä syitä miksi haluan asua suurkaupungissa enkä lomakaupungissa?


Olen vakaasti päättänyt olla maanantaina uimassa, merenrannassa koira kainalossa. Kylmälaukussa neljännes vesimeloni ja kylmää juotavaa. Ostin tänään töistä kotiin kävellessäni niin ison lierihatun etten ole sellaista vielä omistanutkaan. Huomenna nakuttelen työt loppuun, laitan koneen kiinni ja sitten lomamoodiin, olethan siellä odottamassa kesämökki, olethan?




keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kun maa tärisee jalkojen alla

Reilu viikko sitten oli ihan tavallinen maanantai. Olin juuri kotiutunut töistä kesän ensimmäisenä helteiseltä tuntuvana päivänä. Nostin jalat sohvannojalle ja suunnittelin miehen kanssa iltaa, kalaa vai papuja? Mennäänkö pyöräilemään? Juuri silloin maa päätti alkaa velloa allamme, kattolamput heiluivat, jotain tippui sieltä ja täältä. Huone velloi jalkojen alla ensin oikealle ja sitten vasemmalle, siirryin tytön kanssa ovenkarmin alle ja kaikki olikin samassa jo ohi. Hetken päästä seurasi toinen vellova järistys mutta silloin me olimme jo matkalla puistoon kuten suurin osa muistakin kulmakunnillamme.


Ulkomaille muuttaessa joutuu eri maissa kasvokkain myös ikävien luonnonmullistusten kanssa, on tulvia, metsäpaloja, maanjäristyksiä, hurrikaaneja ja lumivyöryjä. Nykyinen asuinalueemme Turkin länsirannikolla kuuluu järistysherkkiin alueisiin, viimeinen suurempi aluetta vavisuttanut maanjäristys on koettu vuonna 1974, jolloin Izmirin kellotornin kellon kerrotaan tipahtaneen alas. Alue kuuluu 1. luokkaan, joihin maa on jaettu sen mukaan kuinka aktiivisella maaperällä se sijaitsee. Ankarassa maanjäristyksiä ei juuri ollut enkä muista kokeneeni Antalyan alueellakaan asuessani kuin melko pieniä mikrojäristyksiä. Egealle muutto on tuonut mukanaan ikävän seuralaisen, isommat ja pienemmät heilumiset sekä takaraivoon pienen pelon siitä että jonain päivänä saattaa edessä olla se ennustettu isompi järistys.


Koiramme reagoi järistyksiin mutta tajuan ne aina vasta niiden oltua jo ohi. Muutama kuukausi sitten Alex ulisi yöllä kuono kiinni makuuhuoneen ikkunassa juuri ennen kuin alkoi heilua, viime maanantaina sama ulinaa alkoi taas ennen järistystä.  Tilanne on  pelottava sillä järistyksen tyyli on aina arvaamaton, tärinää, vellontaa, heilumista, 6.3 vai 4.2?. Viikon ajan olemme olleet jatkuvien jälkijäristysten kourissa, joista osan huomaa ja osaa ei. Lauantai-iltana jälkijäristykset vavisuttivat taas aluetta niin että ikkunalasit ja lasit kilisivät. Laitoin telkkarin kiinni ja nukuin sitä seuraaviin pienempiin järistyksiin heräämättä.



Ystäväni tytär epäili dinosaurusten taas palanneen viimeisen tärinän aikana, tyttäreni ehdotti taitolentäjien näytöstä. Maanjäristyksestä on puhuttu kotona ja koulussa, isommassa vellonnassa siirrytään ovenkarmin alle tai pesukoneen viereen, ei rynnätä päättömästi minne tahansa. Käden ulottuvilla on öisin ainakin taskulamppu vaikka maanjäristyslaukkua meillä ei olekaan, ainakaan vielä. En ole saanut paniikkikohtausta kun järistys alkaa kuten eräs sukulaisemme, joka syöksyi liian vauhdikkaasti porraskäytävään lyöden samalla päänsä. Kun olet ollut tarpeeksi isossa ja nähnyt pahan tuhoalueen, tajuat että omasta toiminnasta voi olla apua mutta se ei tarkoita että se pelastaisi, sanoo mieheni.

Turkissa on ollut lukuisia tuhoisia maanjäristyksiä, joista yksi lähihistorian pahimpia oli vuoden 1999 lähellä Istanbulia. Järistyksessä kuoli yli 17 000 asukasta ja asian mainitseminen saa edelleen monet paikalliset mietteliäiksi, monella on järistyksestä omakohtaisia kokemuksia kuten miehellänikin. Tulevien järistysten varalta Turkissa on käynnissä projekti, jossa vanhoja taloja puretaan ja tilalle rakennetaan nykyisiä maanjäristyskriteereitä noudattavia asumuksia valtion tuella. Projekti kohdistuu erityisesti suurimpien riskialueiden kaupunkeihin kuten Istanbuliin ja Izmiriin. Asumme itsekin alueella, jossa taloja kaadetaan viikottain ja uusia rakennetaan. Omassa taloyhtiössämme asiasta ollaan kahta mieltä, osan mielestä vanhassa vara on parempi sillä talomme kuuluu niiden muutamien harvojen iäkkäiden joukkoon, jotka on todettu kestäviksi hieman isommankin maanjäristyksen sattuessa. Toiset taas epäilevät alla lilluvan vanhan merenpohjan ja vanhan rakennuksen kestoa. Lisää vettä myllyyn saadaan jokaisen järistyksen jälkeisistä asiantuntijalausunnoista, joiden joukosta saa onkia vedenpitävän tiedon. Varmaa on vain se että kukaan ei tiedä milloin isompi maanjäristys on tulossa ja mihin se tarkalleen iskee.


Maanjäristyksen jälkeinen tunnelma on aavemainen. Naapurit valuvat kaduille, osalla on mukanaan kissat ja koirat, yhdellä teltta ja toisella vilttejä, yksi naapureista vetää mukanaan 20 l vesitonkkaa. Mies käy naapurin kanssa tarkastamassa talon, ei halkeamia. Puhelinlinjat ja netti on tukossa sen sijaan pulinalinja toimii, parvekkeelta toiselle kulkee tiedotuslinja. Keskus oli Istanbulissa, kailottaa naapuritalon herra parvekkeelta ja vastapäisestä talosta taas kerrotaan sen olleen jossain ihan muualla. Puistossa jokaisen katse harhailee etsien tietoa ja mahdollisia uutisia, tietääkö joku jo jotain. Tyttö punaisessa mekossa itkee näpräten puhelintaan, huonoja uutisia? Jokainen vastaantulija päivittelee ja kyselee. Puiston penkit ja kahviloiden tuolit täyttyvät, pian nurmikot on vallattu ja jokainen sentti puistoa tuntuu olevan käytössä, on aurinkotuoleja, telttoja ja patjoja. Pian linjat avautuvat, puheensorina alkaa, joku alkaa kantaa teetä ja jäätelöä kahvilasta. Pelko ja hämmennys helpottuu kun se koetaan kollektiivisesti, epävarmuus tulevasta jakautuu murusiksi pitkin puistoa ja sen sorinaa. Puhutaan omia pelkoja pois ja tukeudutaan toisiin. Seuraavana yönä nukutaan vaikka tiedetään järistyksen seuraavan toistaan.

Samoissa jälkijäristyksen tunnelmissa on ollut myös Izmirin Matkamartta:  http://kalabaliikkia.blogspot.com.tr/2017/06/jarisyttaa-ja-keinuttaa.html

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Opettajan stressipiikki

Turkissa opettajan ammatti ei ole yhtä arvostettu kuin Suomessa. Moni hakeutuu alalle sillä toiveissa siintävät monia muita työpaikkoja pidemmät lomat ja viikonloppuvapaat. Palkat eivät huimaa päätä mutta alalla on toki isoja eroja koulujen tason sekä julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Olen sinkoillut kuluvan vuoden näiden kahden maailman välillä kun tyttö on viettänyt puolipäivää julkisen puolen koulussa ja itse taas olen työskennellyt yksityisen leivissä. Lähtiessäni puolen päivän jälkeen oman työpaikkani kaoottisen lounashetken jaloista hakemaan tyttöä rauhallisesta valtion esikoulusta olen ehtinyt pohtia monenlaista kahden koulumaailman kohtaamisesta.


Olin ympyröinyt kalenteriin 16.6 perjantain jo monta kuukautta sitten. Kyseinen päivä oli oman kouluni päätösjuhlapäivä, johon on valmistauduttu jo maaliskuusta asti. Naureskelin alussa muiden opettajien huokailulle tulevasta koitoksesta, hei sehän on vain päätösjuhla? Päivä on stressaava meille kaikille erikoisaineiden opettajille mutta myös itse ryhmien vetäjille, tarhan johdolle ja ainakin omasta mielestäni myös lapsille. Liikunnan, draaman ja englannin esityksiä on harjoiteltu pari kuukautta pieni paniikki takaraivossa, meneehän kaikki hyvin? Jokaisen lapsen tulee näkyä ja kuulua tasa-arvoisesti sillä kyseessä on koulun maine, joka taas  poikii tulevana vuotena uusia ja vanhoja oppilaita kun ilmoittautumiset alkavat. Nyt näytetään miten hienosti on opittu enkkua, liikuntaa ja draamantaitoja, unohtamatta tietenkään kuvaamataidon näyttelyä teatterin aulassa. Viimeisinä viikkoina päiviin kuuluu kenraaliharjoituksia, viime hetken muutoksia, paniikkia esiintymisasuista ja koristeluista. Pinna kireällä olevia opettajia ja samoihin renkutuksiin tympiintyneitä lapsia. Ja meillä kaikilla oli niin muuukaaavaaa!


Oma työpaikkani on pieni ja samaan yritykseen kuuluu toinen hieman isompi tarha. Toiminnassa on paljon hyvää mutta myös monia asioita, joiden takia tytön julkisen sektorin esikoulu on parempi. Yksityisen puolen kilpailu ja alaa vaivaava työttömyys aiheuttaa sen, että huolimatta pitkistä työpäivistä tavallisen ryhmän opettajan palkka on huono, sen sijaan valtionpuolella tyttäreni opettaja tekee puolet lyhyempää työpäivää, pienemmissä ryhmissä ja ansaitsee huomattavasti paremmin. Tästä johtunee se, että omalla koulullani komento on kovempi ja opettajan hymy usein väsyneen väkinäinen. Jotain alasta kertonee myös se, että koulumme kuudesta erikoisaineen opettajasta vain yksi on oikeasti kouluttautunut alalle, me muut olemme ajautuneet. Tytön koululla päätösjuhla kesti puolisen tuntia, joka sisälsi kehitysraporttien jaon ja vapaata keskustelua ja halailua, itse taas tein perjantaina reilun 12 t työpäivän päätösjuhlassa, josta viimeiset hetket pakoilin vanhempia juhlakengät kainalossa esiripun takana ja toivoin olevani jo kotona.


Kun spotit porottivat kuumina lavalle ja tupaten täydessä salissa näkyi vain valtava kännykkämeri, tuli ikävä suomalaista kevätjuhlaa. Ainakaan omassa pikkukaupungin koulussani ei aikoinaan tarvittu DJ:tä, valomestaria ja ammattikuvaajaa myyntipisteineen, ei kolmia eri asuja lapsille eikä lavaa täyteen tarroja, jotta oppilaat ovat esityksissä taatusti oikeilla paikoillaan. Laulaa luikautettiin käyn ahon laitaa ja pokattiin todistukset kesämekoissa. Kun kello löi jo illalla yhdeksän, vilkaisi oppilaani Can kolmen esityksen väsyttämänä että pääseeköhän pian jo äidin luo? Ihan kohta, nyökyttelin yhtä väsyneenä. Puoli yhdeltätoista huokaisimme muiden opettajien kanssa helpotuksesta kun kävelimme rakot jaloissa hakemaan omia lapsiamme kukin mistäkin hoitopaikasta, ensi vuonna uudestaan?



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Vapaapudotus tuntemattomaan koulumaailmaan

Perjantaina tyttö vei esikoulun viimeisen luokan opettajalleen ison kimpun päivänkakkaroita ja gerberoita, pokkasi viimeisen kehitysraportin eikä halunnut irrottautua Sara opettajansa rutistuksesta. Minulle tulee sinua kova ikävä, sanoi tyttö ja halasi vielä toisen kerran lujaa. Itselläni silmäkulmat kostuivat ja käännyin itsekin toista kertaa kiittelemään sympaattista Saraa. Erkaneminen esikoulun rakennuksesta kesti muutenkin kauan, piti käydä vielä juttelemassa Elifin kanssa ja varmistamassa tuleeko Zeynep syksyllä samaan kouluun, tuleeko varmasti?



Kolme vuotta sitten esikoulun ovella odotti reppunsa kokoinen itkuinen tyttö, joka ei halunnut jäädä sinne ilman äitiä ja babaa. Sitoutuminen uusiin kavereihin ja esikoulun rytmiin kävi kuitenkin nopeasti ja lomille on lähdetty aina jo etukäteen kavereita ja opettajaa ikävöiden. Kun luin tytön viimeistä kehitysraporttia tajusin että opettaja näkee lapsestani monenlaisia puolia, jotka meille eivät näyttäydy tai sitten ne ovat niin selkeitä etten osaa niitä hahmottaa.


Vuodet anaokulussa eli esikoulussa ovat sujuneet hyvin, tyttö on viihtynyt ja oppinut monenlaisia asioita taitojen ja sen suhteen kuinka ollaan osa isompaa ryhmää. Tuo viimeinen taito korostuu maassa, jossa asuu melkein 80 miljoonaa asukasta, joiden taustat vaihtelevat laidasta toiseen. Sosiaalinen kulttuuri otetaan vakavasti ja sen noudattamisen sääntöjä harjoitellaan hyvin systemaattisesti pienestä asti. Viimeinen vuosi on ollut täynnä valmistautumista kouluun ja vierailut teatteriin, museoihin ja luontoon ovat vähentyneet. On siis astuttu kohti tulevaa alakoulua, jota odotan kauhun ja jännityksen sekaisin tuntein. Hyppy leppoisista esikoulun vuosista kohti tulevaa tuntuu vapaapudotukselta itselleni täysin vieraaseen maailmaan.

Turkkilainen koulujärjestelmä ei ikävä kyllä ole kulkenut niitä polkuja kohti parempaa jota sille olisi toivonut. Jokainen kesä edessä on muutoksia kuten nytkin, puolipäiväisestä porrastetusta koulupäivästä ollaan siirtymässä yhteen vuoroon, joka on ollut jo muutaman vuoden käytössä pilottikouluissa. Uuden järjestelmän myötä tulossa on myös muita muutoksia mutta varmistusta asiaan odotetaan edelleen. Koulun kohdalla eniten kauhistusta itsessäni herättävät kovat vaatimukset, kilpailu, tasokokeet ja läksysavotta. Toivotaan että voin kirjoitella syksyllä jotain positiivista koulutaipaleen aloituksesta. Tytön koulumaailman askeleet ovat itselleni yhtä vieraita kuin tytölle sillä olen heikoilla mitä tulee kokemuksen mukana tulevaan tietoon. Aamuisin koulutiellä ohitelleiden alakoululaisten avaruusaiheiset viritelmät ja turkin kieliopin koukerot saavat vatsani muljahtamaan jo etukäteen.


Mihin kouluun? Tiedätkö jo tulevia opettajia? Kysymyksiä on vaihdeltu jo useamman kuukauden ajan kun esikoulun loppu on lähestynyt. Opettajan valinta on tärkeä asia, samoin koulun.  Periaatteessahan mitään valintaa ei voi tehdä vaan koulupiiri määräytyy osoitteen mukaan ja luokat kootaan ikäkuukausien mukaan ilman vanhempien vaikutusta. Käytännössä aika moni tuttava on pohtinut kenen sukulaisen tai tuttavan osoitteeseen muuttaa lapsensa paperilla, jotta koulupaikka irtoaa kyseiseltä alueelta. Esikoulun opettajamme on luvannut olla apuna opettajan valinnassa ja odotan sekavin tuntein keskustelua rehtorin kanssa kouluun ilmoittautumisen yhteydessä. Osa pyörittelee vielä viime hetken päätöstä, julkiseen vai yksityiseen? Kannattaako ottaa velkaa yksityisen vuoksi vai ei? Itse olemme päätyneet julkisen puolen ratkaisuun ainakin alakoulun osalta. Oma vuoteni yksityisessä esikoulussa on vahvistanut tunnetta siitä että valitettavan monella yksityisellä puolella etusijalla on aina markkinointi ja raha, sen sijaan todellisuus niiden takana on ihan jotain muuta kuin pitäisi.

Tyttö viettää nyt ansaitsemaansa lomaa ja itse taas sinnittelen oman kouluni stressaavimmalla viikolla kohti tulevaa päätösjuhlaa, jonka jälkeen siirrymme kesäkouluun ja hieman leppoisampaan ohjelmaan. Izmirissä on maa vavahdellut, paastokuukausi kääntymässä kohti loppua ja helteet saapumassa. Mies on ollut vapailla ja kamerassa on muutamakin kuvasarja odottamassa julkaisua blogiin. Mukavaa kesän alkua, lomalaisille lomia ja valmistuneille onnea!

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Ulkosuomalaisen lasiseinä

Mansikka-aika vetelee alueellamme viimeisiään joten innostuin keskiviikkona tekemään mansikkarahkaa. Hihkuin miehelle ja tytölle miten ihana ja terveellinen jälkiruoka se onkaan ja kuinka muistan sen lapsuudestani, mamma sitä vatkasi muistini mukaan usein, vai oliko se äiti, ehkä mummo? Rahka oli ihan hyvää muttei saanut aikaan sen suurempia wau-elämyksiä. Olisiko mustikoilla parempaa? Mansikoita ja jogurttia ensi kerralla, kiitos. Lopulta en ollut yhtään varma tehtiinkö lapsuudessani mansikkarahkaa juuri koskaan tai tykkäsinkö siitä niin paljon kuin muistikuvissani kovasti halusin.


Saska Saarikoski kirjoitti ulkosuomalaisen tunteita koskettavan kolumnin asioista, jotka sitovat meidät kulttuuriin. Asioista, joilla on meille merkitystä. Asioista, jotka erottavat meidät loppupeleissä niistä, jotka ovat kyseisessä maassa kasvaneet. Ikuinen ulkopuolisuuden tunne vaivaa monia maailmalle muuttaneita, toisilla enemmin ja toisilla vähemmin. Kun turkkilaiset kaverit puhuvat lapsuuden paastokuukauden muistoista tai tapaavat puistossa lapsuuden ystävän, jonka kanssa ruoditaan millainen oli kulmakunta ja kemeraltin basaari 80-luvulla. Kun joku haluaa opettaa kuinka turkkilaisessa työmaailmassa toimitaan tai miten perunat paistetaan. Niinä häviävän lyhyinä hetkinä olisi huomattavasti helpompaa puhua joulusta tai lapsuuden korttelista, olla kuuntelematta neuvoja, jotka ulkopuolelta tullut on sisäistänyt paremmin kuin paikallinen.

Kuulun facebookin kautta ulkosuomalaisten ryhmään, jossa jäsenet ovat asuneet huomattavan pitkän ajan pysyvästi ulkomailla. Ryhmään kuuluu laaja kirjo suomalaisia mitä mielenkiintoisimmista maailman kolkista, joku ei ole käynyt Suomessa 30 vuoteen ja osa on lähtenyt Suomesta ennen Kekkosen aikaa. Yksi asuu Alaskassa ja toinen Indonesiassa. Ryhmässä käydään läpi iloja ja suruja, toisilla on krooninen suomalaisen ruuan kaipuu ja toisilla taas ikävä jotain mitä ei ole enää olemassa. Kesän kynnyksellä ryhmään jaetaan lomalaisten kuvia Suomesta, mattolaitureilta ja järven rannalta. Keskeisessä osassa on kuitenkin jokaisen elämä uudessa kotimaassa sillä pysyvästi muuttanut on yleensä alkanut etsiä uusia merkityksiä uudesta kotimaasta. On työt, ystävät, perhe ja hiljalleen rakentuva uusi muistonauha tapahtumia siellä jossain muualla.


Tänä kesänä Suomen reissu jää väliin ja eniten asiasta on protestoinut tyttö. Itsekin menisin mielelläni sienimetsään ja  istuisin torilla lihapiirakalla niiden kanssa joilla on iso merkitys siihen millaiseksi nuoruus muodostui. Polskuttelisin järven vettä ja ihmettelisin miten erilaista lämpö onkaan Suomessa kun siellä uudessa kotimaassa. Tänä kesänä haluan kuitenkin polskutella egean meren aalloissa ja nauttia siitä että elämä on siellä missä koti sijaitsee. En enää pohdi aktiivisesti
omaa asemaani paikallisessa yhteisössä eikä arki ole enää sarja jännittäviä retkiä turkkilaisen kulttuurin lähteille. Se on muuttunut tilaan, jossa on luotu langat jo sen verran tiukkaan uuteen kotimaahan että niiden irrottaminen olisi kivulias prosessi menetyksiä, joilla on paljon merkitystä.


Tein eilen mustikkarahkapiirakan jonka kohdalla pohdin pitkään kutsutaanko sitä mustikkarahkapiirakaksi vai rahkamustikkapiirakaksi. Se maistui ihan samalta kuin sun ystäväsi kahvipöydässä aikoinaan, kehui mies. Tytöstä piirakka oli ihanaa koska olihan se nyt suomalaista. Minulle se maistui ihan samalle kuin lapsuudessa vaikka vain mustikat olivat Suomesta ja rahka Turkista. Asioiden merkitys haperoituu elleivät ne ole tärkeitä muille. En varmasti jaksaisi koota jouluaaton tunnelmaa kasaan ilman miehen ja tytön sekä omien vanhempieni innostusta. Rahkapiirakkaakin tekisin huomattavasti harvemmin jos se maistuisi vain minulle. Ruisleivät unohtuvat pakkaslokeroon kun mies saapuu koiralenkiltä tuore pähkinäleipä kainalossaan. Monet tärkeät pienet asiat kuten jääkiekkohurmos lokeroituu odottamaan heräämistä oikeissa olosuhteissa, Suomessa.


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Töihin vai piknikille?

Saapuessani Turkkiin tutuistuin ensimmäiseen kotiäitiin. Suomessa en ollut moiseen koskaan törmännyt, muissakaan maissa en ollut kotiäiteihin tutustunut sillä työläisillä on omat piirit. Anoppi kuunteli ihmeissään kun kerroin lähes kaikkien naisten työskentelevän Suomessa enkä ymmärtänyt että kotiäitiyttä voidaan verrata töihin. Imurointi kerran viikossa, pyykkäys ( ei silitystä) ja makaroonilaatikkoa kerralla kolmeksi päiväksi ei tuntunut kokopäiväiseltä hommalta. Silloin en ollut vielä tutustunut paikallisten kotirouvien kodinhoitoon, joka on monta astetta vakavampaa touhua.


Facebookin feediin ilmestyy vuosi sitten lataamani kuvasarja aurinkoisia kuvia kesäkuun ekalta viikolta. Fillarireissulla tytön kanssa, aamupiknikillä kavereiden kanssa Tersanen rannassa, aamupiknikillä puistossa, kahvilla keskellä päivää ja eläintarhassa tuttujen äitien ja lasten kanssa. Tajuan etten ole ehtinyt lahden toiselle puolelle viikkoihin. Töiden lisääntymisen myötä olen pudonnut kuoppaan, jossa viikot vierivät vauhdilla ja perjantaina alan tuijotella kelloa puolenpäivän jälkeen, vielä kaksi tuntia huoh. Sen kahden tunnin jälkeen kahvi tutussa paikassa maistuu ansaitulta ja sunnuntaiaamuna isken pikniktuolin rantaan nautintoa täynnä, mulla on oikeus istua tässä vaikka koko päivä!


Lauantaina ystäväni soittaa kymmeneltä ja on valmiina puistoon. Itse tuijottelen vasta jääkaapin sisältöä. Ehtiessäni puiston kahvilaan monta hetkeä myöhemmin kuuntelen ystäväni viikon ohjelmaa, kirjamessuilla, valokuvanäyttelyssä ja aamiaisella ystävien kanssa, lastenharrastuksissa ja kampaajalla. Oma pehkoni kaipaisi myös kampaajaa ja sinne valokuvanäyttelyynkin aioin mennä. Piipahdamme ystäväni kanssa marketissa ennen kotiinpaluuta, kassalla ystäväni ilme synkistyy lompakkoa tutkiessa, unohdin pyytää mieheltäni käteistä, voitko lainata?



Painan työpaikan oven kiinni kello 15. Väsynyt työkaveri istuu päätä käsiinsä nojaten eteisessä ja vilkaisee kelloaan, vielä 4 tuntia. Jos lähtee kotoa bussilla töihin kello 07 ja palaa illalla kotiin kello 20, voi pohtia monesti onko touhussa järkeä. Harvempi jaksaa painaa sellaista työpäivää eläkeikään asti ellei ole pakko mutta useimmiten on. Kuunnellessani pomon täysin turhaa sättimistä työntekijöilleen vakuutun siitä että kyseessä on enemminkin pakko kuin ammatillinen innostus. Kotimatkalla mietin miten neuvoa omaa tyttöä ammatinvalinta-asioissa tulevaisuudessa. Jotain josta tienaa järkevästi ilman 60+ -tuntista työviikkoa ja ilman selkään hengittävää pomoa, viininviljelijä, koirahotellin omistaja, puuseppä, mitä näitä nyt onkaan Turkissa?


Muutama viikko sitten istuin lääkärini edessä. Hmmm, kolestroliarvot koholla hmmmm. Liikaa töitä, stressiä, huonoa ruokaa väsyneenä, kyseli perhelääkärimme Erhan. Mulla on kiva työt ja tykkään niistä, vakuuttelin. Erhan pudisteli päätään, vapaa-ajasta on tykättävä enemmin kuin töistä, sanoi Erhan ja piti palopuheen ruokavaliosta. Seuraavalla viikolla vähensin toisista töistä siivun ja aloin kieltäytyä työpaikan börekeistä. Kieltäydyin lisäduunista, jota olin pohtinut jonkun aikaa. Ostin välipalaksi vihanneksia ja pidensin koiralenkkejä viikonloppuisin. Mutta jättäisinkö työt sen vuoksi etten ehdi keitellä päivittäin kolmen ruokalajin illallisia ja käydä kuntosalilla? En ikinä, tiedän että sairastuisin huomattavasti vakavimpiin sairauksiin pohtiessani elämän tarkoitusta ja käsistä karkaavia ansioita istuessani kotona.



Turkissa ero työtä tekevien ja kotona olevien välillä tuntuu. Huomaan lipuvani kauemmas kotiäitikavereistani sillä rytmimme ovat kovin erilaiset. Kotiäidit käyskentelevät rauhallisesti porukoissa vietyään lapset kouluun, lämpimäiset leipomosta ja kotihommiin. Töihin menevien korot sanovat kips kaps ja kiire on kova. Koululla saan ihmetteleviä katseita kotiäideiltä kun kerron etten pääse keskiviikkoaamuna vanhempien yhteiselle aamiaiselle. Työssä olevien kavereiden kanssa puhutaan enemmin töistä ja jaetaan mahdollisia uravinkkejä, kotiäitikavereiden kanssa taas puhutaan lasten koulusta ja hintojen noususta. Tunnen huonoa omaatuntoa peruessani treffejä ja viikkoja kestävästä radiohiljaisuudestani. Istuisin toki mielelläni maanantaina rannassa piknikillä kavereideni kanssa mutta elämä on valintoja. Piirakkapala vai omena? Tee sokerilla vai ilman? Enemmin rahaa vai vähemmin rahaa?