4-vuotiaan kaksikielisyys

Heinäkuussa 4 täyttänyt tyttömme oli kesän hyvässä kielikylvyssä. Ukki ja mummi lomailivat Izmirissä 7 viikkoa jonka jälkeen matkustimme itse Suomeen pariksi viikoksi. Kesä oli täynnä karjalaisia ilmaisuja, suomalaisia herkkuja ja suomalaista pälätystä, hyvä niin sillä maanantaina lompsitaan kohti alkavaa toista tarhavuotta ja turkkilaista päiväkotielämää. Sopivassa suhteessa turkin ja suomen kieltä, siinä onkin kaksikielisen lapsen vanhemmilla töitä vuosiksi eteenpäin.

Ukki ja mummi ovat tytön avainhenkilöitä itseni lisäksi suomen kielen kehityksessä. Skype soi monta kertaa viikossa ja kesken leikin saattaa yllättää ukki-ikävä, nyt soitetaan ukille. Ellei ukki ole langan päässä niin laitetaan video. Neljässä vuodessa suomalaisia lastenkirjoja, elokuvia ja musiikkia on kertynyt hyllyihin melkoiset pinot. Lähes joka ilta luetaan suomalainen kirja ennen nukkumaanmenoa, baban vapaapäivänä on turkkilaisen vuoro. Tärkein kanava on kuitenkin se puhuttu kieli, minun höpinät ja suomikuurit kavereiden ja perheen vieraillessa. 


Suomen lomalla tyttö sujahti sekaan luontevasti, suomen kieli taittui ja olo oli kaikin puolin mukava. Askarreltava mielessä alkoi kotiinpaluun jälkeen. Olenko minä suomalainen, turkkilainen? Miksi Suomi on kaukana? Miksei baba osaa suomea mutta me osataan? Mennäänkö huomenna Suomeen, Kati-tädin luo, Titalle, saunaan, Sisua katsomaan? Miksi ei voida mennä nyt? Eikö turkkilaiset lapset osaa suomea? Kysymyksiä satelee, ensimmäisiä pohdintoja ja ajatuksia ilmassa kaksikulttuurisuudesta. Nupissa tutisee sillä luulen tämän olevan alkusoittoa kaksikulttuurisen identiteetin rakentamisessa.


Ennen Suomen lomaa ajattelin tytön suomen kielen olevan jäljessä suomalaisista saman ikäisistä, lomalla kieli sujui kuitenkin mutkattomasti. Kun vertailupohja muihin samanikäisiin suomalaisiin lapsiin puuttuu, on hankalaa tiedostaa mikä on kuhunkin ikävaiheeseen kuuluvaa ja mikä taas kielen kehityksen osuus. Uusien sanojen kanssa tietysti takkuillaan, uima-halli, lihapiirakka, voileipäkakku, rantasauna, laudeliina tai kurkkusalaatti ovat uusia asioita, ne on nähtävä ennenkuin niistä voi puhua. 

Turkissa opitut poskisuukot ja lentosuukot puolituntemattomille saivat Suomessakin hyvän vastaanoton, kirjakaupan täti kertoi päivän pelastuneen saadessaan lentosuukon eikä ostarin vartijakaan voinut olla hymyilemättä. Miten suomeksi sanotaan, oli loman kysytyin kysymys. Selittelemistä riitti, miksi Suomessa ei toivoteta joka kaupassa menköön työsi mutkattomasti tai terveyttä käsillesi ruuan tekijälle. Suomessa voi niistää nenää melko vapautuneesti julkisilla paikoilla ja monet suomalaiset halaavat vaikkeivat niitä poskisuukkoja käytäkään. Matkalle kotiin tarttui monen monta uutta tapaa ja ilmaisua.

Izmirissä meitä suomalaisia on vain muutama, pieniä lapsia ei ollenkaan. Suomikoulusta tai -kerhosta ei voi siis edes haaveilla. Tällä hetkellä kiinnostus Suomea kohtaan on kuitenkin kova, loma toisessa kotimaassa jätti pieneen mieleen monenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen tarhavuosi vahvisti turkin kielen taitoa muttei syrjäyttänyt suomea vaikka niin alussa pelkäsin. Turkin kieli sai potkua muiden lasten ilmaisuista ja tarhassa opitut kohteliaisuudet tulivat rutiineiksi puhuttuun kieleen. Huomenna alkaa Turkissa uusi kouluvuosi ja samalla myös tytön tarha. Ensimmäiset 3 päivää jompikumpi vanhemmista on lapsen mukana, sen jälkeen olisi tarkoitus sujahtaa taas tavalliseen rutiiniin. Katsotaan mitä tuleva tarhavuosi tuo tullessaan niin kielen kuin muiden oppien suhteen.

Anoppitarinoita

Turkissa asuvien ulkomaalaisten kesken kulkee villejä anoppitarinoita. Anoppi, joka heitteli saavilla vettä nuorenparin kodissa auttaakseen siivouksessa. Anoppi, joka kävi tekemässä pojalleen ruuat monta vuotta naimisiinmenon jälkeen. Anoppi, joka saapui vierailulle muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan. Anoppi, jonka seinää koristi suurennos poikansa edellisestä vaimosta. Anoppi, jolle ulkomaalainen miniä oli kauhistus eikä taatusti tarpeeksi hyvä pojalleen. Monella on kuitenkin ihan kiva anoppi, jopa sellainen joka pitää miniänsä puolia viimeiseen hengenvetoon, huolimatta siitä että miniä on ulkomaalainen.

Anoppi tuli ja meni, tullessa laukku oli tyypillisesti pullollaan itse tehtyjä pikkuleipiä ja poğaçaa eli pasteijoita, kahta hilloa ja yhtä marmeladia, tulista valkosipuli-tomaattikastiketta, itse neulottuja kaulaliinoja ja nuttuja, tytölle tuliaisia ja kotipuolen homejuustoa. Kotia anoppi suuntasi haikeana mutta kotitouhut taisivat jo salaa houkuttaa. Anoppia selvästi väsyttää olla kylässä, painekattila on liian korkealla ja se on erilainen kuin oma, joku muu ehtii tehdä aamiaisen ja naapurissakaan ei ole mummoja päivän pulinakavereiksi. Niin ja me nalkutamme liiasta voista, suolasta ja sokerista, olen varma että kotona anoppi lätkii kiusallaan ekat päivät kaksin verroin voita pannuun ja sokeria teehen.

Meistä nuorista ei irtoa juttua ihan kuten anopista kunnon pulinointiin. Onneksi anoppi ei ole asiasta moksiskaan ja hoitaa homman itse. Bussipysäkillä anoppi aloittaa jutut toisen rouvan kanssa tiedustelemalla onko rouva izmiriläinen, jokaisesta kahvilasta löytyy toinen rouva juttukaveriksi, anoppi kun ei juuri kursaile vaan menee suoraan asiaan. Asutko täällä? Onko lapsia? Lapsenlapsia? Naimisissa? Oletko sinäkin leski? Paljon saat eläkettä? Vuokra? Ikä? Anoppi kiertelee nuoruutensa Izmiriä muistellen minkä jaksaa, helle painaa kuitenkin vielä syyskuussakin ja kotipuoleen anoppi soittelee kärsivänsä kostean kuumasta syyskuusta. Puhelimeen anoppi kailottaa niin että naapurissakin kuullaan.

Suomesta tuodusta Oltermannista anoppi ei sano juuta eikä jaata mutta Suomesta tuotu savustuspönttö ja siinä valmistettu lohi vie anopin kielen mennessään, tätä on saatava uudestaan! Anoppi jaksaa istua puistonpenkeillä tuntikausia, ravintolassakin anoppi on mielissään mutta mieluiten anoppi syö itsetehdyn aterian kotona, keittää termariin teet ja suuntaa merenrantaan puun alle istumaan. Taloudellista ja tietää mitä syö, sanoo anoppi.

Anopin okrapataa nam!

Turkkilaisella anopilla on vahva side lapsiin. Suurin osa varsinkin tämän sukupolven anopeista on kotiäitejä, joiden päätehtävä on ollut kasvattaa lapsia, hoitaa taloutta ja pitää perhe pulleana. On tärkeää hallita parhaimpien tomaattien metsästys, tietää paras kotona tehdyn mantin myyntipiste ja osata kauhoa okraa grammalleen tasan puolikiloa näppituntumalla. Tästä anoppi saa kunniamaininnan läheiseltä vihanneskauppiaalta, anoppi virnuilee ja muistuttaa tuovansa jokaisen huonon tomaatin takaisin. Pyydän anopin tullessa että tehdään kevyitä ruokia, Suomen grilliruokaa-napa-täyteen on ollut hieman liikaa. Ja anoppi tekee, maanantaina okraa, tiistaina portulakkaa, keskiviikkona papuja ja niin edelleen. Ennen anopin lähtöä kiittelen kun nappi menee housuissa taas kiinni ilman kiukuttelua.

Tytön kanssa anoppi on leikkinyt kuurupiiloa ja vesisotaa pihan kaivolla päivittäin. Vauhdikasta koiraa anoppi säikähtää kerran pihalla niin että pyllähtää granaattiomenapuun alle takamukselleen. Kotimatkalla anoppi taatusti huokaisee kun taakse jää kuratassuinen koira ja sen karvat, anopin kodissa kun on tiptop, kengät  jätetään oven ulkopuolelle ja jalkoihin sujautetaan terlikit eli sisäkengät. Anoppi on eri sukupolvea kuin minä, vanhan kansan teräväpää, joka on tottunut komentamaan pesuetta ja hoitamaan kolmea asiaa samaan aikaan. Venyttämään penniä ja pärjäämään vaikka aina ei ollut helppoa. Joissakin asioissa toimimme ja ajattelemme eri tavoin mutta hyväksymme sen. Minä käytän tässä ruuassa voitakin, ai minä vain oliiviöljyä. Taidan ottaa teen, minä otan oluen. Pienessä keittiössämme pyllyt yhdessä pyöriessä teemme munakoisosalaattia. Me ollaan tälläsiä keittiössä että homma toimii ja onneksi sinulla on pienempi pylly tai emme mahtuisi tänne, nauraa anoppi.

Kun puhutaan eri asioista

Suomen loman jälkeen kävin ekalla viikolla synttäreillä, tytön tarhakaverin äitien kokoontumisessa ja kestitsin anoppia ja kälyä. Totta puhuen kesän ja loman jälkeen eniten teki mieli istua hiljaa uudella terassilla omassa rauhassa mutta sitä joutui hetken odottamaan. Suomen loman jälkeen Turkki tuntui erilaiselta ja pöytäkeskustelutkin pyörivät ihan erilaisissa arjen aiheissa.

Molempien maiden politiikasta riittää puhetta. Turkkiin paluun jälkeen olen jo toisena iltana ystävän synttäreillä, pääaihe illan aikana on Turkin kiristyvä tilanne monella saralla, uudet vaalit, uudestaan aktivoitunut sissisota, sosiaalisen median uutiset tulevista mielenosoituksista ja varoitukset hyökkäyksistä. Kaikki tuntuu menevän vain hullummaksi. Samaan aikaan kun pohditaan alkaako kohta sisällissota, nautitaan viiniä ja kilistellään, pöytään kannetaan kalliiksi käyvää lihaa ja taustalla häilyvä epävarmuus tuntuu kaukaiselta. On huomisen murhe onko vielä rahaa ostaa lihaa ja monta suruvalitusta seuraa toistaan.


Suomessa kaverit suunnittelevat tulevia talvi- ja kesälomia, Turkissa kukaan ei vielä tiedä onko töissä ensi vuonna tai mitä tapahtuu uusien vaalien jälkeen, jos hinnat jatkavat nousuaan, jää yhä useamman loma viettämättä. Suomessa puhutaan pakolaiskeskuksista, Turkissa pakolaisia on ollut rajattomasti jo niin kauan että pakolaiset ovat eilisen uutisia. Kaikki tapahtuu hetkessä, eilen tapaamani onnellisesti töissä oleva tuttu onkin tänään työtön ja toivottomassa tilanteessa, miten maksaa vuokra, lapsen koulujutut, ostaa ruokaa?


Käyn tytön tarhakaverin äitien tapaamisessa ja ihastelen perheen uutta kotitaloa ja kotia, lapset leikkivät ja äidit litkivät teetä. Mies sai kuukausi sitten potkut, kertoo emäntä yhä hymyillen. Potkut olivat laittomat ja oikeusjuttu avattu mutta sen ratkeamisessa kestää kauan. Nyt molemmat hakevat töitä, mistä vaan ja mitä vaan. Toinen kertoo miehensä olevan työnhaussa ulkomaan työkeikan päättymisen jälkeen, perhe etsii asuntoa sillä anopin nurkat nitisevät nelihenkisestä perheestä. Vuokrakatto on sen verran matala että etsintä on tuskaa. Kolmas kertoo ettei saanut taaskaan opettajanpestiä vuosien odotuksen jälkeen, työskentely ilman vakuutusta epäsäännöllisesti preppauskoululla siis jatkuu.


Anoppi ja käly vierailevat meillä, edellisestä vierailusta onkin aikaa monta vuotta. Appiukon sairastaessa anoppi hoiti miestään viimeiset vuodet intensiivisesti. Kälyllä taas on monen muun turkkilaisen tapaan vuodessa kahden viikon vapaa, joka on oikeastaan ainoa mahdollisuus matkustaa omaa korttelia pidemmälle. Kerron miehelle, anopille ja kälylle Suomessa suunniteltavasta suurmielenosoituksesta, sitä seuraa joukko kysymyksiä vailla kovin järkeviä vastauksia. Liikaa aurinkoa tai yliannostus anopin ruokaa, miettivät sukulaiset horinoistani.

Pistän suuni suppuun turhista valituksista ja olen tyytyväinen että edes jotain töitä on. Suomessa olemme ihastelleet kavereiden liukuvia työaikoja ja etätöitä, pitkiä lomia ja lyhyen tuntuisia duunipäiviä.  Turkin minimaaliset työntekijän oikeudet ja raataminen on ärsyttänyt, nyt asiat loksahtavat taas omiin mittasuhteisiinsa. Siellä on sellaista ja täällä tälläistä. Hurjat elintasoerot iskevät silmille, miehen entinen työkaveri on mennyt lomamme aikana rikkaisiin naimisiin ja lisäilee instaan kuvia itsestään yksityislentokoneessa, keskustassa käydessä huomaan syyrialaisten pakolaisten siirtyneen Basmanen alueelta muuallekin, nuoria ja vanhoja, perheitä ja yksinäisiä. Moni odottanee vaarallista merimatkaa yli meren. Suomessa ystäväni ovat työttömiä ja työssäkäyviä mutta jokaisella on toivoa, uudelleenkouluttautumisia, kursseja, mielenkiintoisia töitä, työpaikan hengennostatuspäiviä ja inhimmillisiä esimiehiä.


Nopeasti muuttuviin tilanteisiin ja epätoivon hetkiin tottuneet turkkilaiset jaksavat ihmetyttää. Että sisällissodan partaalla puhutaan vielä luottavaisin mielin tulevaisuudesta, jaksetaan kestitä vieraita, pulista iloisesti, suunnitella suuria.

Konakin naamiomuseo

Izmirin keskustassa, tarkemmin Alşançakin alueella sijaitsee kaupungin naamiomuseo. Itse museorakennus on yhdellä rennon boheemeista kujista ja  rakennus kuuluu hyvin säilyneisiin vanhoihin Konakin huviloihin. Pienellä kujalla, kuppiloden keskellä sijaitseva museo jää helposti huomaamatta mutta museo on ehdottomasti vierailun arvoinen.


Tila on jaettu kahteen osaan, alakerrassa on kokoelmat eri maiden naamioita ja yläkerran ovat valloittaneet paikalliset, turkkilaiset naamiot sekä eri maiden kulttuuritaulut. Museorakennus itsessään on viehättävä korkeine huoneineen ja narisevine puuportaineen.

Alakerrassa on monenlaisia naamioita muunmuassa Papua-Uudesta Guineasta, Borneolta ja Australiasta. Yläkerrassa on esillä anatolian naamiot ja asusteet. Naamioiden historia on pitkä ja eri kulttuureissa niitä on käytetty eri tarkoituksiin, materiaalit vaihtelevat kunkin alueen tarjonnan mukaan. Ne ovat olleet osa uskonnollisia rituaaleja, festivaaleja ja teatteriesityksiä. Museon yläkerrassa on vastassa anatolialainen naamio asusteineen. Nähtävillä on myös Kalo Gağanin naamio, Kalo Gağan festivaalia juhlitaan joulukuussa ainakin Tuncelissa, Malatyassa ja Kayserissa, joulupukkimaiseen partaan ja nahkavaatteisiin sekä naamioon pukeutunut Kalo kiertää talosta toiseen nauttien talon antimista, tanssien ja lapsia leikittäen. Kuulostaa ihan joulupukilta?

Anatolian alueelta on löydetty jopa 2000-vuotta vanhoja naamion jäänteitä, joissa monissa on erilaisia eläinaiheita kuten suosittu lehmä. Alueella tehdyissä kaivauksissa on löydetty myös useita hautoja, joihin vainaja on haudattu naamion kera. Museon tiloissa on myös kokoelma tunnettujen henkilöiden näköisnaamioita niin Turkista kuin maailmaltakin, joukossa oli esimerkiksi Mao, Ismet Inönü ja Nazım Hıkmet.

Mieleenpainuvin oli kuitenkin Manisan Tarzan eli oikealta nimeltään Ahmeddin Carlak. Manisan Tarzan taisteli ansiokkaasti Turkin armeijan riveissä jonka jälkeen hän muutti Manisan vuoristoon ja kulki kesät talvet pelkissä shortseissa ja sandaaleissa. Manisan Tarzan istutti elämänsä aikana melkoisen määrän puita ja vaali mahdollisimman askeettista ja luonnonmukaista elämänmuotoa. Manisassa muistetaan herraa joka vuosi toukokuun viimeisenä. Turkkilaisen vihreän liikkeen pioneeri?

Yläkerrassa on värikkäät kulttuuritaulut, joissa naamioiden ympärille on maalattu kussakin kulttuurissa tyypillisenä pidettyjä yksityiskohtia kuten päähineitä, asusteita tai uskonnollisia tunnuksia. Museossa ei peritä sisäänpääsyä ja se on kätevästi keskustassa Izmirissä piipahtajalle.

Konak naamiomuseo
1448 sokak no:22
Alşançak
Izmir
avoinna 10-19
suljettu maanantaisin

Biberiye vai Cibez?

Tänä kesänä olen saanut yllättyä iloisesti useamman kerran Izmirin ravintoloissa. En käy juuri koskaan kaupungin hienoimmissa paikoissa, siitä yksinkertaisesta syystä että ne ovat kalliita ja Turkista saa myös edullisesti loistavaa ruokaa. Parhaimmat paikat ovat usein piilossa eivätkä ne aina vakuuta ulkonäölläänkään. Paras suositus on paikan ympärillä käyvä kuhina tai joskus jopa jono. Niin löytyi myös Biberiye.


Biberiye sijaitsee Karşıyakan pienellä sivukujalla, hieman kauempana vilkkaasta kävelykadusta. Se on puhtaasti Egen alueen ruokia tarjoava ravintola, joka mainostaa myös kreetalaistyylisiä ruokiaan (Girit mutfak). Paikan omistava herttainen pariskunta hyörii aina työntouhussa, jaellen suosituksia lounasruuista. Biberiye on lokanta mutta mikä parasta se tarjoilee paikallisia oliiviöljypohjaisia ruokia, kylmiä ja lämpimiä mezeitä ja turkkilaisia erikoisuuksia. Perinteisen lokantan ruokalista on usein suppeampi ja ainakin kesäkuumalla liian raskas.


Biberiyen tyylisiä lounaspaikkoja on Izmirissä ja Egean alueella useita, ruoka on sopivan kevyttä, valikoima on runsas ja hinnat edulliset. Lounasaikaan näihin ravintoloihin soljuu tasainen virta paikallisia lounastunnillaan, monilla ravintoloista on myös tilauspalvelu pienimuotoisia juhlia varten. Biberiyen vieressä on lähes vastaava Cibez ravintola, lounasaikaan on vilkasta mutta toisesta ravintoloista löytyy yleensä vapaa pöytä.


Ruoka tilataan suoraan tiskiltä joten kielimuurikaan ei ole ongelma, kunhan osoittelee mielenkiintoisimmat ja herkullisemmat potit. Paikan ruokalajeista ainakin puolet on kasvisruokia ja kaikki ruuat on valmistettu samana päivänä. Ravintola sulkee ovensa illalla puoli 9 mutta iltaruokailijalle tuskin jää pottien tyhjennettyä yhtälailla vaihtoehtoja kuin lounasasiakkaille. Valittavana on eri annoskokoja, joihin voi valita 5-8 eri ruokalajin välillä. Ainakin itselleni jo 5 annoksen lajitelma on sopiva, hinnat ovat edulliset, 5 ruokalajin lajitelma kustantaa 8 tl ja 6 lajitelma 10 tl.

Halutessa voi tilata lounasannnokseksi myös yhden ruokalajeista, siihen kuuluvan pilahvin tai bulgurin ja salaatin, annoksen hinta on aina 8 tl. Omiksi suosikeiksi ovat nousseet ainakin turkkilainen munakoiso spesiaali Ali Nazik, kreetalainen moussaka, täytetyt kääryleet, paprikat ja munakoisot, mustapapusalaatti sekä perunapinaattipaistos. Lautanen on tyhjentynyt joka kerta, myös lihapullat izmiriläisittäin ja uunimunakoiso ovat maistuneet. Lapselle voi tilata haluamansa määrän esimerkiksi pilahviriisiä ja kanaa tai makaroonia ja lihapullia. Talo tarjoaa teet ja valikoimassa on ainakin yksi, useimmiten kaksi jälkiruokaa.


Jos liikutte Egean alueella niin suosittelen lämpimästi tätä oman ja monen muun vatsan valloittanutta ravintolaa. Ellette ehdi Biberiyeen tai sen viereiseen Cibeziin niin silmät auki ja vilkuilkaa Egean oliiviöljyruokia tai kreetalaistyylisiä vaikutteita omaavia ravintoloita ( Ege zeytinyağlilar ve girit mutfak).

Biberiye
1721. sokak ( Camı sokağı)
Karşıyaka
Izmir
avoinna ma-la 10.00-20.30

Kallis kaunis Suomi

Lapset pyörillä matkalla koulusta kotiin. Neljääkymppiä lipuvat autot pikkukaupungeissa. Ei tööttäyksiä. Eläkeläiset vesijuoksemassa aamupäivällä uima-hallissa. Hiljainen kirjaston lukusali. Kirpputoreja toisensa perään ja antikvariaatin paperin tuoksu. Loputtoman pitkä maitotuotteiden hylly ja pullonpalautusjonot. 4 vuoden tauon jälkeen ulkosuomalainen viettää ekat päivät kotimaassaan ihan turistina, kieli on sama mutta toimintatavat hakevat paikkaansa ja tulee tarve valokuvata lihapiirakkakioskia ja kirjastoa.




Kaksi viikkoa on lyhyt aika mutta siihen mahtuu paljon tapaamisia sukulaisten ja vanhojen ystävien kesken, eniten on ollut ikävä hyviä ystäviä ja läheisiä Suomessa, suomiherkut ovat melkoisessa statistin roolissa. Parasta on päästä tekemään suomalaisia arjen asioita, palauttaa pulloja, ajella autolla lähiöstä kaupunkiin turkkilaiseen pizzeriaan, ajaa nurmikkoa, pyöriä Robin Hoodin tarjouskoreilla, grillata makkaraa, paistaa muurinpohjalettuja, käydä uimahallissa, onkia ja saunoa joka ilta, parhaimpina kahdesti päivässä. Aamulla katsotaan pikkukakkosta ja syödään oltermannia, joka mutkassa juodaan kahvia. Nukkumalähiöissä ja mökillä on niin hiljaista että melkein pelottaa.




Tytölle reissu on ensimmäinen, josta jää muistijälkiä toisesta kotimaasta. Missä ihmiset ja kaikki koirat ovat? Miksi suomalaiset ovat niin vanhoja? Miksi suomalaiset lapset ovat siivoojia (tarharyhmän huomioliivit muistuttavat turkkilaisista kaupungin työntekijöistä)? Suomessa tyttö syö perunaa joka päivä vaikka Turkissa se ei maistu, suomalainen juusto saa myös tytöltä pojoja. Mustikoita voi poimia mutta ei syödä ja saunomaan pitää päästä joka ilta. Onko Suomessa hieman erilaista kun Turkissa, kysyn. Ei ole, ihan samanlaista mutta Suomessa kaikki ovat piilossa.




Loman aikana matkustamme junalla, bussilla ja autolla. Bussilaiturit ovat hukassa ja kassajonoissa valtaa joka kerta paniikki korttia sovitellessa, joka kerta se on väärinpäin. Eka kerta huoltoasemalla saa kiehumaan, mihin tungetaan kortti tai seteli, voiko tiskillä maksaa? Toisissa paikoissa palvelu on loistoluokkaa ja toisissa taas ei. Onnibussin kuljettaja Juha pelastaa kolmen tunnin matkan pahoinvoivan lapsen kanssa rennolla murteellaan ja jutuillaan, tytölle löytyy oksennusbussit ja hyvä paikka. Mies käy Juhan kanssa läpi Saimaan kalapaikat ja minä Turkin pakolaistilanteen ja hups ollaankin jo perillä. Saippuakuplien perässä tiskin takaa juoksutteleva kassaneiti ärsyttää ja mies on joka kerta yhtä kummissaan likaisten kahvikuppien kuskaamisesta itse oikeaan pisteeseen. Yhden peräänhuutelun jälkeen kiikutamme likaiset astiat kiltisti paikoilleen.




Kaikki on selkeää ja ohjeistettua, ei stressiä liikenteessä tai kaupassa. On tilaa ja järkeviä ratkaisuja. Kukaan ei moppaa kahvilla ollessa jalkoja tai miehitä kaupan käytävää pahvilaatikoilla, ei etuilevia mammoja kassajonossa, jalankulkijat huomioidaan vaikka auton eteen kävely tuntuukin pähkähullulta. Pururadat alkavat kotien vierestä ja metsään voi mennä melken missä vain, arjen luksusta. Turkin liiran ollessa painuksissa Suomi tuntuu entistäkin kalliimmalta, eka kerralla marketissa ostelemme mitä sattuu ja meinaamme pyörtyä kassalla. Seuraavilla kerroilla tutkitaan tarkemmin ja ajetaan Lidliin. Kahvittelut ja lomaherkut ovat arvossaan. Tokalla viikolla miehen mahaa kivistää, grilliruuan yliannostus ja erilaiset ruokailutottumukset vievät apteekkiin rennien ostoon. Munkkikahveilla kolmesti päivässä on varmasti myös asian kanssa tekemistä. Suomessa nukutaan 12 t yöunia eikä yöaikaan kuulu rapsahdustakaan.

Matkalaukkuun pakataan kuivattuja sieniä, raparperia, mustikoita, juustoja, ruisleipää, kasat kirjoja äidille ja tyttärelle sekä kalastusjuttuja ja työkaluja miehelle. Hieman tuliaisia tutuille ja kentältä vielä purkkaa ja viinit. Lentokone nousee sateisesta Helsingistä ja on pakko tirauttaa pienet itkut, että oli niin mukavaa ja ikävää moneen oli pidetty kauan. Turkissa vastaan lyö kuumuus, kaoottinen iltapäiväruuhka ja älämölö. Matkalla kentältä kotiin ollaan välitilassa, seuraavana aamuna kaikki on jo toisin. Eka iltana tyttö tilaa itselleen paikallisen lihakeiton baban kanssa ja äiti linssikeiton, terassilla kuunneellaan häistä kantautuvaa musiikkia ja naapuruston sorinaa. Illalla ennen unen tuloa tyttö pohtii, kuule äiti me ollaan sitten sun kanssa suomalaisia mutta baba ei. Ekalta mieleen jäävältä matkalta jää tytön mieleen paljon pureskeltavaa. Ilma on ensimmäisenä aamuna mitä parhain ja Alexin kanssa aamulenkillä palaudutaan jo arkeen. Huomaamatta on ollut jo ikävä omaa kotia.